En oikein edes tiedä mistä alottaa ja kirjottaa. Ja silti päässä on miljoonia ajatuksia ja hajatuksia.
Oon miettiny monesti nyt lähiaikoina sitä, että mä en osaa kuvitella meille vauvaa. Tuo kuullosti ehkä vähän väärältä, en tarkota ettenkö osais kuvitella meitä isänä ja äitinä vaan sitä että en sillä tavalla "sieluni silmin" nää sitä tilannetta. En usko kuitenkaan että se tarkottaisi mitään. Pahaa ainakaan.
Oon ollut viime päivät ihan kauhean rauhallinen, en oo epätoivonen. Sellanen reilu vuosi sitten koettu ylitse vyöryvä suru-osio on puuttunu tästä raskaudesta ja keskeytyksestä kokonaan. Sen yhden ainoan illan kun saatiin tietää että erittäin todennäköisesti kyseessä on tuulimunaraskaus istuin, itkin, raivosin ja kirosin kaikki alimpaan helvettiin. Mä en oikeasti tiedä mistä tollanen rauha on tullut. Tietysti mietin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja jännitän jälkitarkastusta, mutta silti olo on ihmeen hyvä.
Töissä tunnelma on jotenkin nihkeä, luulisin että eräs työtoverini odottaa neljättä lastaan ja on siksi käyttäytynyt minua kohtaan tosi oudosti viimeiset viikot. Kun töissä varmaan jokainen tietää tämän meidän tilanteen. En tiedä silti miksi tuo työtoveri olisi niin hönö että välttelisi minua vain tuosta syystä, sillä tuleehan raskaus joka tapauksessa minunkin tietooni jossain vaiheessa.... Tiedäppä häntä. Olkoon omissa oloissaan, enpä tuolla työpaikalla muutenkaan niin hirveästi kenekään kanssa kaveeraa.
Toinen jännitysmomentti ensi viikossa on se että meille tulee vieraita. Vauvavieraita. Ihan pienen pieni vauva ja vähän isompi taapero. Toisaalta on ihanaa nähdä vanhoja ystäviä ja heidän jälkikasvuaan, mutta myönnän että toisaalta kun ajattelen asiaa alkaa hieman rintaa puristaa.
Vauvavieraista puheen ollen, puhuttiin juuri miehen kanssa siitä että entäs jos se vauva itkee ja huutaa ihan koko ajan samalla tavalla kuin meidän naapurin vauva.... Katsottiin toisiamme ja revettiin nauruun. Molemmilla oli nimittäin sama ajatus päällimmäisenä. Miehen sanoin "kyllähän se nyt vituttas". Meillä on vissiin jotenkin kieroutunut huumorintaju kun naureskellaan tollaselle mehalutaanlapsienemmänkunmitäänmuutamailmassamuttakyllätoistenvauvojenjalapsienjatkuvahuutovituttaa-läpälle.
Päättömän vuodatuksen loppuun vielä tunnustus. Tuli työviikko päätettyä lähibaariin ,enkä muuten varmaan muistanut että edellisestä tuopista on kulunut jo hyvä tovi eikä sitä kannattaisi ihan kaksin käsin ottaa. Seuraavan päivän tukkakipu ja pöntön halailu kyllä muistutti taas siitä että ehkä tuo kuppilassa juokseminen ei oo enää mun juttu. Oli ehkä joskus vuosia sitten, sillon sitä vielä jaksoi. Nyt menee vähintään koko viikonloppu yhdestä illasta toipuessa.
Toivottavasti kesä tuo tullessaan mukavia asioita ja hyviä uutisia. Toivossa on hyvä elää....
