Tänä aamuna tilanne taisi vihdoin iskeä tajuntaan. Heräsin kuudelta ja en voinut olla mitenkään päin, oli pakko nousta ylös kun tuntui että muuten tukehdun. Ajatukset risteili siellä ja täällä. Mietin että vaikka jatkaisimmekin hoitoja ja onnistuisimme heti ensimmäisellä yrittämällä, ei meillä silti olisi vielä vuoden päästäkään vauvaa.
Mutta mehän ei jatketa.
Järki sanoo että koska tämä kerta ei ilmeisesti ollut samanlainen kuin edellinen (silloin keskeytynyt keskenmeno, nyt tuulimuna), niin mahdollisuudet vielä onnistuneeseen raskauteen ovat ihan hyvät. Mutta kuka helvetti sitä jaksaa taas vuositolkulla veivata ja pettyä? Uuden raskauden alulle saamisessa meni nyt se 10kk, joten en vaan jaksa pettyä taas miljoonaa kertaa, mahdollisesti raskautua uudelleen ja pettyä taas.
Huomenna töihin. Ei riittäisi voimat siihenkään, mutta on pakko. Joka ikinen sentti ja euro tarvitaan. Olen ollut tuolla paikassa vasta alle kuukauden, joten palkkaa sairaslomapäiviltä en saa. Enää viisi yötä, ultra, lääkkeet ja tyhjennys. Helpottaakohan se sitten? Sen jälkeenkö voin hengittää taas helpommin? Ja milloin helvetissä tämä itsensä ja oman kehon syyttäminen loppuu?
4 kommenttia:
Sain neljän vuoden yrityksen jälkeen ensimmäisen ICSI:n seurauksena elämäni ensimmäisen plussan raskaustestiin.
20.4. todettiin ultrassa tuulimuna, rv 7+0. Itkin hulluna monta päivää. Lääkäri sanoi ymmärtävänsä, mikäli haluamme odottaa ja varmistaa asian.
3.5. menin seuraavaan ultraan ja eihän se asia ollut muuksi muuttunut. Määrättiin seuraavana päivänä vuodeosastolle lääkkeelliseen tyhjennykseen. Lääkettä otettiin kolmen tunnin välein. Kolmien lääkkeiden jälkeen tilanne ei ollut muuttunut miksikään, vain niukkaa vuotoa ja sekin pääosin ruskehtavaa. Lääkäri määräsi vielä neljännen annoksen. Eihän sekään tietenkään mitään auttanut. Ultrasi ja käski yöksi kotiin ja aamulla klo 8 takaisin.
Aamulla ultrattiin ja istukka oli lujasti kiinni. Yrittipä mokoma kiskoa sitä pihdeillä irti ja huusin kuin syötävä. Totesi säälivään äänensävyyn että "ei sun kohtusi näköjään jaksanut punnertaa istukkaa irti" ja sanoi että kaavinta on tehtävä. Olin saanut viimeksi illalla syödä. Odottelin osastolla leikkaussaliin pääsyä pitkälle iltapäivään. Viimein klo 14:15 hoitaja tuli hakemaan minut leikkaussaliin. Kaavinta kesti n. 10 minuuttia ja heräsin vähän ajan päästä heräämössä. Alavatsassa oli viiltävä kipu ja henkinen kipu samaa luokkaa.
3.5. tehdyn ultran jälkeen olin tyyni. Harmitti ja vitutti kovasti, mutta en itkenyt. Olin osannut parin viikon ajan siihen jo varautua ja surra surua pois. Ajattelin että kun se on ohi, niin helpottaa. Mutta kaavinnan jälkeen tunteet alkoivat velloa. Itkin lähes aamusta iltaan koko seuraavan päivän. Eikä tämänpäiväinen äitienpäivä ole helpottanut asiaa. Tämän piti sujua niin toisenlaisissa merkeissä. Meidän oli tarkoitus kertoa tuleville isovanhemmille tänään. Eipä kerrottu. Vuoto ja menkkakivut muistuttavat kaiken päivää menetyksestä. Vaikka todellisuudessahan en menettänyt mitään. Mitään ei koskaan ollutkaan. Pelkkä istukka ja sikiöpussi. Yritin järkeillä, että kukaan ei kuollut, enkä olisi itse voinut muuttaa tilannetta miksikään. Voisin kuvitella, että suru olisi suurempi, jos ultrassa olisi todettu kuollut sikiö. Sitä en voi tietää. Pirun pahalta kuitenkin tuntuu ja niin epäreilulta. Pakastimessa on vielä 5 alkiota, mutta pelkään tulevaa kuollakseni.
Tsemppiä ja voimia teille! On pakko uskoa, että elämä voittaa vielä.
Eksyin ensimmäistä kertaa blogiisi ja luin pätkän..
Voi miten kurjasti sulle kävi. Ja jo toistamiseen.
Ei mene tasan nallekarkit :(
Tulen varmasti vielä seurailemaan. Koita jotenkin jaksaa. Voimia.
Mä en vieläkään osaa sanoa mitään. Paitsi että olen äärettömän surullinen puolestasi.
Mä tein monta kuukautta surutyötä viimesyksyisen keskeytyneen jälkeen. Ja jos nyt käy huonosti, niin se on sitten siinä.
Mitään lohduttavia sanoja ei kai ole, mutta toivottavasti tiedät ettet ole yksin. Ja että sä jaksat, jossain vaiheessa.
En ole saanut omaa blogiakaan päivitettyä, kun on niin paska fiilis sun puolesta. Toisaalta vähän outo olen, eihän me oikeesti tunneta, mutta jotenkin vaan ajatukset on ollu sun luona...
Kauheeta sopottamista tää teksti, mutta kun en osaa paremmin sanoa.
*halaus*
Voi ei, Elina... Olen tosi pahoillani puolestasi. Tämä taistelu on niin rankkaa, että välillä todellakin tuntuu, kuin lahoaisi kasaan. Kun ei millään jaksaisi toistuvia pettymiksiä.. Lepää, itke, sure rauhassa ja mieti vasta sitten tulevaa.
* halaus *
Lähetä kommentti