Tänä aamuna tilanne taisi vihdoin iskeä tajuntaan. Heräsin kuudelta ja en voinut olla mitenkään päin, oli pakko nousta ylös kun tuntui että muuten tukehdun. Ajatukset risteili siellä ja täällä. Mietin että vaikka jatkaisimmekin hoitoja ja onnistuisimme heti ensimmäisellä yrittämällä, ei meillä silti olisi vielä vuoden päästäkään vauvaa.
Mutta mehän ei jatketa.
Järki sanoo että koska tämä kerta ei ilmeisesti ollut samanlainen kuin edellinen (silloin keskeytynyt keskenmeno, nyt tuulimuna), niin mahdollisuudet vielä onnistuneeseen raskauteen ovat ihan hyvät. Mutta kuka helvetti sitä jaksaa taas vuositolkulla veivata ja pettyä? Uuden raskauden alulle saamisessa meni nyt se 10kk, joten en vaan jaksa pettyä taas miljoonaa kertaa, mahdollisesti raskautua uudelleen ja pettyä taas.
Huomenna töihin. Ei riittäisi voimat siihenkään, mutta on pakko. Joka ikinen sentti ja euro tarvitaan. Olen ollut tuolla paikassa vasta alle kuukauden, joten palkkaa sairaslomapäiviltä en saa. Enää viisi yötä, ultra, lääkkeet ja tyhjennys. Helpottaakohan se sitten? Sen jälkeenkö voin hengittää taas helpommin? Ja milloin helvetissä tämä itsensä ja oman kehon syyttäminen loppuu?
