Tasan vuosi sitten istuin tähän aikaan sairaalassa ja rukoilin että neuvolalääkäri olisi ollut väärässä ja hippusella olisi vielä sykkivä sydän ja kaikki kunnossa. Kivut kertoi kyllä jotain ihan muuta.. Ja niinhän siinä kävi että sairaalalla ultrattiin täysin samanlainen pieni "möykky" jossa ei enää eloa ollut.
Luulin että olisin päästänyt tästä kaikesta irti jo silloin kun laskettu aika koitti, mutta näköjään en. Ei varsinaisesti tunnu enää pahalta, katkeralta ja haikealta vain. Nyt viisaampana (?) luulen että vielä vuosien päästäkin ajattelen ja läpikäyn näitä samoja tunteita kuin tällä hetkellä, vaikka siihen mennessä olisikin itsellä jo oma lapsi vierellä. Eipä kai kukaan ikinä unohda niitä omia enkeleiksi lähteneitä pieniä...
Tästä se alkaa. Uusi alku.
Menopur alkaa mennä tänään sisuksiin 150yksikön annostuksella ja ensi viikolla tarkastetaan kasvu. Ja toivottavasti siellä olisi folli(t) jo kasvanut sen verran isoiksi että päästäisiin itse asiaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti