Viimeinen tuki-Pregnyl tuikattu ja piinistelyfiilikset on iskeny pahasti päälle. Ajatukset ei oikein muussa pyörikkään, voi helvetti.
Yksinäisyys on taas iskenyt myöskin pahasti päälle, tuntuu että kukaan ei oikein ymmärrä. Ei hirveän avoimesti olla kuulutettu hoidoistamme, mutta jotkut lähimmät ihmiset tietää. Minun äidilläni on se olettamus että hoidoista ei ole mitään hyötyä, että ne ovat vain rahastusta. Luonnollisesti kuulemma varmasti onnistuu, kuten hänen tuttavapariskuntansakkin. Hyvää hän varmasti vaan tarkottaa mutta välillä kyllä näyttää punasta jos näistä aiheista ajaudutaan juttelemaan.
Ainoa live-tuttava joka hoidoissa on käynyt (ja jonka hoidot lopetettiin tuloksettomina) ei myöskään ole ollut missään vaiheessa kauhean kannustava vaikka omien sanojensa mukaan on jo täysin sinut sen asian kanssa että heille ei lapsia tule. Alusta asti kun me tutkimuksiin hakeuduttiin on tämä henkilö lähinnä pelotellut kaikista toimenpiteistä kuinka paljon ne sattuu ja jos itse turhautuneena kommentoin jotain negatiivista hoidoista kehottaa hän heti lopettamaan ne kokonaan. Kertoo kuinka minulla varmasti loppuu nyt munasolut kesken kun käydään hoidoissa (?!!!?!) ja sitten meillä ei varmasti ole enää mitään toivoa, myöskin keskenmenon jälkeen kun puhuttiin hän sanoi että turhaa lähteä jatkamaan hoitoja koska uusi keskenmeno tulee aivan varmasti. Välillä on "hieman" hankala ymmärtää tätä ihmistä...
Olen melko varma että pian lähipiirissämme tulee uutisia vauva nro 2:ta eräältä pariskunnalta, enkä tätäkään nyt kauhean innolla odota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti