Voihan perkele

Perjantaina jouduin sairaalaan kun kunto meni niin heikoks, hemoglobiini heilahti alas n.50 yksikköä. Verta tuli ovista ja ikkunoista. Lauantaina ruinasin itselleni että pääsisin vihdoinkin kaavintaan, ohjelmassa oli niin paljon leikkauksia että oisin joutunut olemaan ravinnotta mahdollisesti sunnuntai-iltaan. Ei kiitos.

Eilen pitkällisen väännön ja miehen lupauksen että on kanssani koko ajan pääsin kotiin. Maanantaina osastolle ja sitten tehdään hysteroskopia ja kaavinta. En osaa enää yhtään pelätä nukutusta tai sitä miten tämä vaikuttaa tulevaisuuteen tai vaurioituuko kohtu pahastikkin (tästä lääkäri varoitti kun vuotoa on ollut niin kauan). Kunhan tämä vuoto loppuis ja tulis suht normaali olo vihdoinkin takaisin. 

Eihän tämä keho ikinä toimi niinkuin pitäisi. Maanantaina ultrassa oli kohdunkaula auki ja tavaraa tulossa ulos. Nyt se on takaisin täysin kiinni ja mömmöä sisällä useita senttejä ja könttejä. 

Nyt on paukut loppu. Jos kohtu ei pahasti vaurioidu ja jää vielä mahdollisuuksia saada lapsia ei sen aika ole nyt. Ei edes lähiaikoina. Sen verran kova rääkki tämänkertainen oli että tahdon pitää mahdollisesti jopa vuosien tauon. Lääkäritkin sanoivat että on hyvä ajatus antaa kehon palautua pitkäänkin... Onneksi ikä ei kuulemma ihan vielä vastaan tule.

Saa pitää sormet ja varpaat pystyssä että huomenna tähän paskaan tulisi vihdoinkin jonkinlainen (ja mieluiten hyvä) päätös.

Palataanhan asiaan!

No niin. Eli nyt olisi tarkoitus lähteä testaamaan inseminaatiota viimeistä kertaa. Voihan hitto. Jännittää ihan älyttömästi jo valmiiksi. Olisin oikeastaan halunnut lykätä tämän inseminaation niin että se olisi tehty juuri ennen juhannusta ja klinikan kesätaukoa, mutta aloitan itse uudessa työssä toukokuussa ja alkuun minulla ei ole mahdollista saada sieltä vapaata ns. sisääntekemällä ja en haluaisi näistä hoidoistakaan siellä kertoa mitään ja toimitella lääkärintodistuksia poissaoloista.

Alkuvuosi on ollut tosi raskas. Eräs rakas ihminen lähipiirissäni nukkui pois, enkä jotenkin "ehtinyt" käsitellä asiaa kun olin tukena suuntaan jos toiseen ja yritin auttaa muita. Totaalinen romahdus tuli vasta hautajaisissa ,ja nyt olen kaivannut tätä ihmistä ihan kamalasti. Meillä oli vielä niin paljon suunnitelmia joita olisimme halunneet yhdessä toteuttaa, mutta emme koskaan ehtineetkään. 

Inseminaatio on siis tarkoitus suorittaa yksityisellä puolella ja samalla pyydän varmaan sieltä kaikki meidän hoitopaperit ja tutkimustulokset että voin toimittaa ne julkiselle puolelle jos tämä inseminaatio ei onnistu. Lupasivat harkita josko pääsisimme IVF:iin sitten ihan julkisella.

Ongelmia on oman terveydenkin kanssa ollut tosi paljon. Laihduin alkuvuodesta n.10kg ja sitten aloinkin sairastella, milloin oli keuhkoputkentulehdusta ja milloin mitäkin lenssua. Alkuvuodesta myös hiukset alkoi tipahdella päästä ja karvanlähtö on jatkunut aktiivisena vieläkin. Yritän olla stressaamatta asiaa, kampaajakin sanoi kuitenkin että uusia hiuksiakin siellä on päähän kasvamassa. Mutta onhan se hiustenlähtö aika iso asia näin naisena. Ehkä se rauhoittuu jossain vaiheessa? Tai sitten mennään peruukkiostoksille. Kaipa tuota maailmassa on isompiakin murheita.

Vuotoa odotellaan alkuviikosta ja siitä se sitten lähtee. Menopuria nahkaan ja folliultraan!

Katki poikki väsymyksestä, siks ei tännekkään oo jaksanu taas mitään kirjotella.
Töissä käynti kyl vie kaikki voimat, onneks ei oo enää kun pari päivää ja sit olis viikonloppu vapaata.

Jälkivuoto vaan jatkuu ja äkkinäisiä liikkeitä pitää vältellä (tosin muistan tän aina vasta kun pomppaan ylös tuolilta tms.), koska sillon vihloo ja repii niin että joutuu taittumaan kaksin kerroin.  Reilu pari viikkoa vielä ja sitten olis jälkitarkastus.

Eipä kai tässä muuta kun...