Huomenna olisi sitten mentävä lääkärille tarkastuttamaan tilanne, ei merkkiäkään vuodosta vieläkään. Pelottaa ja surettaa, tässä on tänä vuonna ollut ihan riittämiin vastoinkäymisiä niin pitikö vielä jotain lisää tulla?
Illalla tuli sellainen olo että mitä järkeä tässä koko hommassa enää on? Elämä pyörii vaan lapsettomuuden ympärillä, mitään ei pysty suunnittelemaan (esim. reissuja kaveriporukoiden kanssa) kun sitten kuitenkin viime tipassa joutuu peruuttamaan reissut kun siihen kohtaan sattuukin joku ultra-aika lekurille. Ei sillä, haluan enemmän kuin mitään muuta tulla äidiksi mutta miten ihmeessä tätä toistuvien pettymysten sarjaa jaksaa. Miehelle väläytin että jos pitäisi taukoa vähän aikaa näistä hoitohommista, mies oli kuitenkin sitä mieltä että ei vielä kannata luovuttaa. Enkä varmaan itsekkään olisi taukoon valmis. Tai en tiedä.
Aikaisemmin elättelin vielä toivetta että jos olisinkin jotenkin kummasti luomuna raskautunut, usko siihen kyllä on jo täysin loppunut.
Pitäisiköhän varata aika klinikan psykologille? Jos keskustelu jonkun kanssa auttaisi tätä sekavaa olotilaa. Ne harvat tuttavat joille olemme kertoneet tilanteestamme eivät todellakaan tajua mitään näiden lapsettomuushoitojen päälle, tai sitten heitä ei vaan kiinnosta. Kävimme miehen kanssa myös Simpukka-yhdistyksen tapaamisessa, mutta sekin tuntui ihan väärältä paikalta meille.
Blääh, ehkä se iloks vielä muuttuu. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti